Äidin kädet

Istuin useita vuosia sitten äitini sairaalasängyn vierellä ja mietin mitä hän mahtaisi sanoa tai ajatella. Äidin sairaus oli edennyt pitkälle ja yhteistä aikaa oli enää vähän jäljellä…

Käteni ovat ryppyiset ja voimattomat. Jaksan hädin tuskin pitää tuota vahvempaa kättä heikomman päällä. Tai se pysyy siinä, kun sen joku siihen asettaa. Täällä olen hyvissä käsissä. Kaikesta huolehditaan ja kaikki ovat minulle niin ystävällisiä. Mutta minuun sattuu. En ole tottunut huutamaan, sillä en ole koskaan halunnut aiheuttaa kenellekään vaivaa. Huutoni ovat sanojani, jotka jo kauan sitten kadotin. Ymmärrän silti paljon, vaikka läheiseni eivät sitä ehkä tiedäkään. Yrittävät kovasti ja kaikkensa omassa avuttomuudessaan.

Minua harmittaa, että joutuvat tulemaan tänne niin usein. Olisi heillä muutakin tekemistä. En jaksa seurustella, vaan he joko katsovat kun nukun tai kun minuun sattuu. Silloin kun jaksan silmiäni raottaa, yritän hymyillä. Silloin me kaikki hymyilemme. Se tekee heidät iloiseksi. Hymyilisin useammin, jos jaksaisin.

Yhtenä iltana molemmat tyttäreni olivat täällä ties kuinka myöhään, juttelivat yöhoitajankin kanssa ja kertoivat minun työhistoriaani. Totta, olenpa ehtinyt minäkin monta mummoa ja sairasta hoitaa elämäni aikana. Kun hoitaja poistui, alkoi sellainen kikatus, että käytävät kaikuivat. Ensin ajattelin, että onpa noloa. Ei sairaalaan voi tulla nauramaan ja muita häiritsemään – miksei muka. Naurakaa tytöt naurakaa, ajattelin ja hekotin hiljaisesti mukana. Nauroivat isäänsä ja hänen kuolemattomia lauseitaan.

Olen hieman katkera, sillä olen nyt parhaassa tanssi-iässä. Liitelisin ja kiitelisin kukkamekossani. Hymyilisin kaikki kumoon ja luulisivat, että kompastuivat perunajauhoon tai kengännauhaan. Tai itseensä tai muihin elämän esteisiin. Olen rakkauden ympäröimä. Enempää en olisi voinut saada. Tai no hetkittäin ehkä, mutta kukapa täydellistä elämää on elänyt. On ollut vaikeaakin ja olen varmasti ollut huonokin äiti. Monta kertaa muistan, kun huonon omantunnon kanssa jätin lapset aamulla nukkumaan ja lähdin päivän ensimmäiseen työpaikkaan. Illalla sitten tulin kotiin väsyneenä kuin syksyn lehti. Inhoan syksyä.

Nyt minuun sattuu ja hengittäminen on niin vaikeaa. Yhteistä aikaa on enää vähän jäljellä. Saan taas lääkettä, sekin sattuu. Joku silittää minut uneen.

– Minna ❤ –

Lue myös Mitä tekisit, jos olisit rohkeampi?