Merenpinta helmeilee auringon syleilyssä kuin mieleni ihanien tuulessa vietettyjen hetkien jälkeen. Puhumme veden kanssa samaa kieltä ja ymmärrämme tämän hetken arvon kuin yhteisestä sopimuksesta. Tiedämme, että annetut harmoniset ohilipuvat onnentunteet viipyvät luonamme vain ohuen aikaa. Ne vaihtuvat uusien tunkeutuessa tilalle. Ne tekevät meistä kokonaisia ja antavat mahdollisuuden tuhlata päivänpaistetta, niin että jokainen voi halutessaan poimia siitä osansa.
Istahdimme naisenergialla saman pöydän ääreen lukioaikaisiin tunnelmiin. Oli kulunut 30 vuotta ylioppilaskirjoituksistamme. 30 vuotta. Aika on juossut karkuun, mutta samat hymyt ja yhteinen historia merkityksineen on pysynyt ja voimistunut.
Soitin puhelinpalveluun, jossa kohtuuttoman pitkän ajan kuluttua minulle vastataan ja kerrotaan, että heillä on pitkät jonot ja ruuhkaa. Ovatko asiakkaat aiheuttaneet ruuhkan? Ei teillä ole ruuhkaa, vaan teillä on liian pitkään jonossa jonotusääntä kuuntelevia ihmisiä. Uusia, nykyisiä tai kohta entisiä asiakkaita, ihmisiä. Minnoja, Mikkoja ja Liisoja. Ruuhka vai mahdollisuus?
Olen aina ihmetellyt niitä rohkeita ihmisiä, jotka hyppäävät laskuvarjolla tai benjillä tai jollain vempaimella, jolla on mahdollista kurvata mäntyyn tai jäädä sen oksille roikkumaan. Mistä he voivat olla varmoja, että laskeutuminen ilman rikkoutuneita jalkoja tai edes ilman mustelmia onnistuu? Ja saattaahan siinä tulla henkisiä iskujakin tai ihan mitä vaan voi tapahtua. Totta, niin kuin elämässä yleensäkin.
Istuin useita vuosia sitten äitini sairaalasängyn vierellä ja mietin mitä hän mahtaisi sanoa tai ajatella. Äidin sairaus oli edennyt pitkälle ja yhteistä aikaa oli enää vähän jäljellä…
minnalinna.com 