Minun oli tultava takaisin. Välillämme on jotain ihmeellistä vai jäikö sittenkin jotain vielä sanomatta tai kokematta. Luulen tämän olevan kuitenkin vahvasti yksipuolista. Vaikka tänne saapuessani oma maa allani hieman jännityksestä tutisikin, Mulhacén oli yhtä jylhänä ja vakaana, kuin viime kesänäkin. Se oli luultavasti sitä myös v. 1910, kun se ensimmäisen kerran valloitettiin.
Siis kuka valloitti ja kenet?
En tiedä mitä ajatella, sillä minua jännitti enemmän kuin ensimmäisellä tapaamisella. Osin sen tähden, että olen kipuamassa huipulle tällä kertaa yksin ja osin sen tähden, että tiedän mitä on tulossa, joten voisin nauttia huikeista maisemista täysin sieluin. Ja kamera laulaisi täysin linssein.
Pikkubussi kuljettaa patikoijia Mulhacenin rinteelle kaksi kertaa päivässä. Capileiran kaunis kylä on loistopysäkki päiväretken alkuun. Kuuntelin menomatkalla oppaan iloista ja tunteiden täyttämää Espanjan kieltä. Voi kunpa osaisin tuota kieltä. Rio, vale, vamos, arriba ja mitä näitä nyt olikaan. Saattaisipa siinä olla hyödyllistä tietoakin yksinmatkaajalle. Kun ei tiedä, niin ei tiedä. Juupelijuu, sanoisi siskon tyttö ja ottaisi huikan vettä. Niin tein minäkin.
Alkumatka sujui taas ahmien ajattomuutta, kauneutta, uutta aamua ja elämää. Välillä taittui askellus lauleskellen, mutta kyllä keskiosuuden kivien päällä sai ihan puskeakin. Jokaisen kiven päälle astuminen oli kuitenkin sen arvoista. Vaikka ylösmeno onkin hitaampaa ja vaativampaa, on alastulossa pidettävä katse tarkkaan edessä. Mieli kun on aika leveellä alastullessa. Hyvä fiilis ja voittajan elkein se tennarinkärki kopsahtaa niin helposti kivennokkaan. Noista kivipusuista voi jäädä muistoja pitkäksikin aikaa. Siispä jalkaan hyvät kengät ja tarpeeksi vesihuikkaa, pysyy fokus polulla.
Kuka vika ylhäällä?
No ei tää mikään kisa ollut tai oli, mutta olin ainoa osallistuja. Tiesin heti alkumatkasta, että jään muista, sillä kamerat ja mieli oli saatava viritettyä vuoriston taajuuksille. Todo-listallani oli myös pysähtymisiä, aistit auki.
Minulla oli kävelymatkalle pari hommaa; liikkuvaa ja still -kuvaa. Valmistelen kesän aikana HOI-iltaan sisältöä, jossa puhun mm. omannäköisestä rohkeudesta. Samaan iltaan on valmisteilla myös musiikkivideo, sillä ensimmäinen biisini Kiitos viimeinen on tuolloin esityskunnossa, videoformaatissa. Olen tästä kaikesta enemmän kuin innoissani ja kiitollinen. Jännitystäkään on turha yrittää peitellä tässä kohtaa.
No siinä sitten lähes korkeimmalla huipulla istuessani, laitoin videon päälle ja aloin laulaa. Hetken kuluttua kuulin läheltä äännähdyksen, yleisö oli tullut paikalle. Vuohi oli tullut ihmettelemään kulkijaa, mutta jatkoi rauhallisesti välillä syömistään. Siinä sitten katselimme tovin toisiamme, tosin päätin poistua ennen häntä. Olinhan hänen hoodeillaan ja tullut kutsumatta kylään. Ihmeellinen luonto ja kohtaaminen.
Onnea!
Ylhäälle kivutessani tajusin, että on isäni syntymäpäivä. Kiitos viimeinen -biisin teksti on syntynyt hänen elämän viimeisinä päivinä. Hän olisi täyttänyt tänään 80 vuotta. Ympyrä on sulkeutunut, biisi on purkissa ja videomateriaalia kuvattu. Jotkut asiat vain ovat ja elävät, sydämissämme. Tämä retki oli tärkeä ja tarpeellinen.
Kuuntelin loppulaskussa JVG:n uusinta Rata/Raitti- albumia, ihan huikeaa sanailua. ”Ei ihan jokasel oo hetkee huipul, on nii pitkä matka kiipee” , ”Spagettipyssyt”, ”Mä oon free, niin kuin frisbee”, hekotin ääneen. Ja myöhästyin paluubussista. #elämä
Rakkautta päivääsi!
-Minna ❤ –
Ihana Capileiran kylä, Hotel real de Poqueira ja hotellin ihanat ihmiset ❤ Mieleenpainuvat kokemukset syntyvät kohtaamisista, sanoista, teoista, tunteista ja tuoksuista.
Tässä lisää edellisen vuoden vaelluksestani Sierra Nevadassa Pari ajatusta, Sierra Nevada ja Kiitos viimeinen-tekstin synnystä Mitä tekisit, jos olisit rohkeampi?
minnalinna.com 