
Hengitän aivan hiljaa, niin hiljaa kuin osaan. On niin äänetöntä, että kuulen kynttilän palavan ja tähden lentävän. Kuulen, kuinka hymyilen sisälläni ja kuulen myös, kuinka jalkapohjiani kutittaa. Tavoittelen hapuilemaan särkynyttä sydäntäni. Kipua ei löydy, sen kaikukin vain osasävelenä nuotistossani – haamuna sointujen iloittelussa.
Sinfoniani säveltäminen perustuu mollien antamiin oivalluksiin. Taivun uskomaan, että matkani merkitys ja hetkittäisten kaaosten iskut ovat johtaneet orkesteriani löytämään sävelkulun, joka vastaa rytmitajuani. Parketti kiiltää, tanssikenkäni janoavat tarttumaan hetkeen ja suhteellistamaan muutaman edellisen epäonnistuneen tangon taivutukset.
Painan pääni tyynyä vasten ja kuulen, kuinka minua kutsutaan. Tiedän, että osaan, opin ja uskallan. Nousen ja sammutan kynttilän, sen tuoksu rauhoittaa. Liihoittelen ja nautin, mitä muuta voin. Vähän väsyttää, vaivun uneen – tähtipölyä yöpaitani taskussa.
– Minna
Lue myös Mitä tekisit, jos olisit rohkeampi? ja Pysy itsesi puolella